Hajoita ja jätä hallitsematta

Internetin ihmeellinen maailma on ... ihmeitä täynnä. Koska itse harrastan jonkin verran valokuvausta, pyörin tässä kirjoituksessa lähinnä sen asian ympärillä.

Nykyaikana otetaan massiiviset määrät valokuvia, henkilökohtaisellakin tasolla. Lähes joka taloudesta löytyy jokin laite millä kuvia voi ottaa. Vihkiytyneillä harrastajilla on järjestelmäkamerat ja asiaankuuvuvaa rekvisiittaa mielin määrin. Pokkarikameroita, nykyisin hyvälaatuisiakin, saa kohtuuhinnalla, puhelimissa on lähes poikkeuksetta myös kamera. Ja niitä käytetään, paljon. Ja tietysti seuraksena on valtava tulva valokuvia. Luojan kiitos valtaosa tuosta tulvasta päätyy jonnekin kiintolevyjen uumeniin, muistitikuille tai CD-levyille, unohtuakseen sinne monessa tapauksessa lopullisesti.

Niin, siis niitä ihmeellisiä asioita netissä. Hyvin usein valokuvat päätyvät myös julkisuuteen, erilaisiin pilvipalveluihin, Facebookiin, Flikriin, Instagramiin... you name it. Mahdollisuuksia on lukuisia, en minä niitä kaikkia edes nimeltä tiedä. Tästä seuraakin sitten se varsinainen ongelma, hajoita ja jätä hallitsematta! Minulla on tilit Facebookissa (paljon kuvia), Flikrissä (paljon enemmän kuvia), OneDrivessa, Google Drivessa, Dropboksissa, Treklensissä, Treknaturessa, Trekearthissa, 500Px:ssä, Pinterestissä, Kuvaklubissa... varmaan noiden lisäksi jotain palveluja en muista käyttäväni. Ja tietenkin kotona olevilla kiintolevyillä, verkkolevyllä, parilla koneella, varmuuskopiona jne jne ...

Kävin juuri mm. Pinteresissä, edellisestä käyntikerrasta on aikaa varmaankin lähes vuosi. En vaan muistanut, että yleensä olen siellä. Olen ladannut sinne joitan omastra mielestäni vaikuttavia ottamiani kuvia ja olen näköjään saanut sillä kuville myös pinnauksia ja kommenttejakin. Kiitos vaan myös niille yli kahdellekymmenelle seuraajalleni, sori etten ole muistanut koko saitin olemassaoloa... Sama tilanne on myös Trekxxxxx:ien kanssa. Kuviani on katsottu, tykätty ja kommentoitu. Ja taas, sori vaan, en muistanut että olen siellä :-/ Kuvaklubi, kotimainen hyvä ja helppo systeemin... en ole muistanut käydä, vaikka innolla kauan aikaa sitten sinnekin kuviani laitoin, katsottavaksi ja kommentoitavaksi. Ja lista vaan jatkuu, saitti toisensa jälkeen painuu aika nopeasti unholaan,varsinkin kun löytyy jostain joku uusi järjestelmä (viimeisin "loukkuni" on http://www.500px.com).
Koska en muista kaikkia käyttämiäni saitteja, en tietenkään voi myös muistaa, mitä kuvia olen mihinkin vuosien aikana tunkenut, ja siksipä monella saitilla on samoja kuvia. Ja se ärsyttää, ennekaikkea itseäni, mutta varmaan myös niitä, jotka kuviin törmäävät eri palveluissa.

Onhan kuvien hajauttamisessa tietysti omat hyvätkin puolensa, jonkun saitin tai laitteen hajoamisen/loppumisen/kaatumisen/muumin takia kaikki kuvat ei katoa bittiavaruuteen, mutta edes alkeellisen hallinnan ylläpitäminen on täysin mahdotonta. Ja tietenkään ei pidä väheksyä tietoturvaakaan, vaikka kuvani ovat todennäköisesti mielenkiinnottomia ja tarpeettomia kaikille muille paitsi itselleni. Koskaan ei voi tietää, mistä palvelusta tai järjestelmästä kuvia alkaa vuotaa johonkin mihin niitä ei ole koskaan tarkoitettu.

Eli kaiken kaikkiaan kuvani ovat pääsääntöisesti tallessa, mutta pääsääntöisesti minä en kuitenkaan tiedä, mistä jonkun tietyn kuvan tarvittaessa kaivan näkyviin! Aika ajoin minussa herää henkiin organisaattori ja halu laittaa kuvat johonkin tolkulliseen järjestykseen, ja sitä vartenhan on olemassa ihan oikeita ohjelmistojakin tarjolla. Siis tarmonpuuskassani aloitan puuhan, kokeilenpa ensin Picasaa, kun se on ilmainen ja kaikkee :-) Into kyllä lopahtaa aika nopeasti, koska pelkästään kotikoneilla olevia kuvia on yli 60 GB, kappalemäärä kymmeniä tuhansia (yli 28 000), I presume. Siis Picasa ei oikein toimi minulla, tai se vaikuttaa alkuinnostuksen jälkeen jäykältä ja työläältä. Mutta hei, mites olisi Adoben Bridge... sama ongelma, olemassaolevan aineiston läpikäynti ja järjestäminen on mission impossible. Ja lista jatkuu, ei Lightroom ole loppujen lopuksi yhtään helpompi. Lopputulos on, kuvat jatkavat olemassaoloaan ja piilossa pysymistään alkuperäisessä vuosi/kuukausi -hakemistorakenteessaan eri levyillä ja eri koneilla. Näennäisen järjestyksessä, mutta kuitenkin hallitsemattomana massana josta yksittäisen kuvan löytäminen on korkeemman kädessä.

Mitä tälle sitten pitäisi tehdä! Olemassa olevan aineiston kanssa peli on todennäköisesti menetetty, mutta tulevalle kuvavirralle voisi yrittää tehdä jotain. Mutta kun se aloittaminen ja sopivan järjestelmän luominen tuntuu niin vaikealtä. Pitäisi oikeasti miettiä ja keksiä oikea, tehokas, nopea, käyttökelpoinen ja ajantasalla pysyvä järjestelmä. Pitäisi myös jatkossa noudattaa ITSE sitä rakentamaansa järjestelmää, ilman poikkeuksia. Ja se on, ihmiselle joka ei muutenkaan rakasta sääntöjen kirjaimellista noudattamista, ylitsepääsemätön este.

Hajoita ja jätä hallitsematta -järjestelmän käyttö siis mitä ilmeisimmin jatkuu :-/

Ugh, olen puhunut!

Nah, *askat mitään periksi anna :-)

Näin. Olipa aika masentavia kirjoituksia nuo parin vuoden takaiset. On ollut näköjään mieli maassa ja Äijä ns. turvallaan.

Mutta täällä edelleen ollaan, no matter what. Ei nämä fiilikset ole kovin kaksisesti parantuneet, mutta mitä väliä sillä loppujen lopuksi on. Kun *ituttaa niin *ituttaa, sillä hyvä. Tuo tunne on ihan yhtä oikeutettu kuin mikä tahansa muukin tunne, asiantilan aktiivinen kieltäminen ja peittely vain pahentaa fiiliksiä. Se siitä tällä kertaa.

Olen taas viime aikoina pohdiskellut ja tutkiskellut omaa itseäni, asenteitani ja näkemyksiäni erilaisista asioista. Rankkaa puuhaa, eikä toistot tee siitä yhtään helpompaa!

Minä olen kiltti ihminen, en kuitenkaan välttämättä hyväntahtoinen, empaattinen ja suvaitsevainen. Mutta kiltteyteni takia pidän monessa tilanteessa asiat ja mielipiteeni omana tietonani. En minä halua varsinaisesti loukata ketään, enkä pahoittaa kenenkään mieltä, vaikka se käytännössä tarkoittaa sitä, että joudun "kiehumaan" omissa liemissäni. Autan mielelläni muita ihmisiä, näennäisesti pyyteettömästi, mutta kuitenkin pohjimmiltani toivon, että apuni jossain vaiheessa elämää tulee aidosti huomatuksi ja palkituksi jollain tavalla. En kaipaa palkintoa apuni kohteilta, en janoa edes julkista huomiota auttamishalustani. Mutta toivon, että elämä itsessään palkitsee minutkin, joskus.

Kiltteys on tehnyt minusta saamattoman, useammassakin mielessä. Kiltteys on tehnyt minusta lapatossun, nöyrän, vaatimattoman ja taustaansulautuvan olmin. Kiltteys on suistanut minut pyörimään omassa pienessä itsesäälin kuplassa, eikä ulospääsyä ole näkyvissä. Kele!
Haluaisin pois tästä kuplasta, haluaisin elää, nauttia niin hyvistä kuin huonoistakin hetkistä, mutta en enää tiedä miten?! Retoorinen kysymys.
En halua luopua kokonaan kiltteydestä, mutta en myöskään halua kääntää kolikkoa kokonaan toisinpäin, muutos olisi liian suuri ja radikaali, seuraukset pelottavat jo nyt kilttiä mieltäni. Nyt pitäisi löytää joku ammattitaitoinen henkinen personal trainer, ihminen joka osaisi ohjata minut ulos tästä kuplasta, kuitenkin niin, ettei ympäröivä henkilökohtainen universumi räjähtäisi ihan kokonaan pirstaleiksi. Haluaisin olla kiltti mutta päättäväinen mies. Haluaisin oppia ottamaan ihmiset huomioon, kuitenkaan unohtamatta omaa itseäni, tunteitani, halujani ja intohimojani. Minä en vaan osaa.

Minä olen kiltti mies! Kohtelias, huomaavainen ja rehellinen, aina kun noita ominaisuuksia tarvitaan ja itse katson tilanteen noita edellyttävän. Se ei voi olla huono asia. Mutta mihin nykyään tarvitaan hyvää kilttiä miestä, varsinkaan 50+ ikäistä?! Tekemään lumitöitä, toimimaan autokuskina tai kuuntelemaan muiden murheita. Varmaankin, koska kaipaan itsekin osaa noista omassa elämässäni. Paitsi, minähän olen se kiltti mies, selviytyjä, oman itseni herra. Hah!
Kilttiä ihmistä käytetään tässä raadollisessa nykyajassa surutta hyväksi, ja me kiltit tulemme mielellämme hyväksikäytetyiksi. Itkemme sitten vasta kotona, taas kerran kun kukaan ei näe.

Minä olen niin kiltii mies, että minusta pidetään. YSTÄVÄNÄ! Ystävyys on hieno asia, en minä sitä kiellä. Mutta polulleni on sattunut monta ihmistä, joiden kanssa en ole halunnut olla ystävä, vaan kumppani. Harmi vaan, kun en ole kiltteyttäni saanut sitä sanotuksi niille joille olisin sen halunnut sanoa. Olen noissa tapauksissa sortunut olemaan liian kiltti jopa itselleni... tai ehkä olen ollut se saamaton olmi, joka ei kestä vastaiskuja. Parempi elää pienessä epävarmuudessa ja elätellä toteutumattomia toiveita, kuin kysyä suoraan ja kestää vastaukset.

Tätä sekavaa tarinaa kirjoittaessani olen tajunnut yhden asian. Kiltteys ei olekaan loppujen lopuksi hyvä asia, pikemminkin päinvastoin. Kilttiä viedään kuin metrin mittaa, ja kiltti vaan menee.

Terve itsetunto ja itsekunnioitus, missä ne luuraa silloin kun niitä oikeasti tarvitaan!

I'm done.

Time to give up.

Valitus seis!

Ettei menisi koko ajan valittamiseksi, niin pistetään jotain positiivista väliin. Ollaan menossa kohti kevättä, päivät pitenee ja valon määrä kasvaa. Hyvä niin.

Loosing!

Yksin kotona, yksin punaviiniä, yksin saunaan... olen häviämässä pelin, itseni ja ympäröivän maailman kanssa.

Tämä epäonnistumisen tunne on musertava, ei auta positiiviset ajatukset eikä väkinäinen hymy.

Pettymysten kiveämälle tielle ei enää jaksaisi ottaa lisää, mutta niitä silti tarjotaan katkeamatta.

Ei riittänyt voimavarat tai sielu lähettää ystävälle kutsua tulla istumaan iltaa, pelko kieltävästä vastauksesta lamaannutti totaalisesti.

Jatkan. Yksin, yksin, yksin.

Onko pakko?

Sainpa eilen puhelun ja tänään muutaman tekstiviestin. Nuo kaikki oli sisällöltään sellaisia, että heräsi kysymys mitä kaikkea ihmisen pitää sietää?

Jos minua ei kiinnosta tietää tai kuulla jonkun ihmisen asioista yhtään mitään, miksi niitä minulle toistuvasti tuputetaan! Mikä sylkykuppi tai keittiöpsykologi minä olen! En tunne tarvetta auttaa, kuunnella, opastaa, tukea tai oikeastaan mitään muutakaan sellaista henkilöä kohtaan joka on loukannut minua sielun syvimpään pohjaan.

Valssi Anteeksi Ikinä

-Viikate-


Oman minän ja itsetunnon rippeiden koossapitäminen on tässä tilanteessa ihan riittävän vaikeaa ja voimia vievää, tähän ei vaan mahdu ylimääräistä painolastia.

Vuosikertaa

Tässä vuodessa ei ole ollut omalle kohdalle juurikaan hyvää.

Loppumaton kipu, huoli läheisistä, väsymys ja pohjaton yksinäisyys.
Olisiko tuleva vuosi parempi!