Loosing!

Yksin kotona, yksin punaviiniä, yksin saunaan... olen häviämässä pelin, itseni ja ympäröivän maailman kanssa.

Tämä epäonnistumisen tunne on musertava, ei auta positiiviset ajatukset eikä väkinäinen hymy.

Pettymysten kiveämälle tielle ei enää jaksaisi ottaa lisää, mutta niitä silti tarjotaan katkeamatta.

Ei riittänyt voimavarat tai sielu lähettää ystävälle kutsua tulla istumaan iltaa, pelko kieltävästä vastauksesta lamaannutti totaalisesti.

Jatkan. Yksin, yksin, yksin.

Onko pakko?

Sainpa eilen puhelun ja tänään muutaman tekstiviestin. Nuo kaikki oli sisällöltään sellaisia, että heräsi kysymys mitä kaikkea ihmisen pitää sietää?

Jos minua ei kiinnosta tietää tai kuulla jonkun ihmisen asioista yhtään mitään, miksi niitä minulle toistuvasti tuputetaan! Mikä sylkykuppi tai keittiöpsykologi minä olen! En tunne tarvetta auttaa, kuunnella, opastaa, tukea tai oikeastaan mitään muutakaan sellaista henkilöä kohtaan joka on loukannut minua sielun syvimpään pohjaan.

Valssi Anteeksi Ikinä

-Viikate-


Oman minän ja itsetunnon rippeiden koossapitäminen on tässä tilanteessa ihan riittävän vaikeaa ja voimia vievää, tähän ei vaan mahdu ylimääräistä painolastia.