On se vaan myönnettävä, että olen edelleen suunnattoman ylpeä isä. Kolme tytärtä on pidetty hengissä, opetettu kävelemään, puhumaan, syömään ja juomaan. Ja kaikista on tullut varsin mallikelpoisia kansalaisia.
Vanhimmainen, Piia, on kahden maailman suloisimman tytön (vaikka Milstu nyt vähän vierastaakin...) äiti. Selviytynyt omista nuoruuden ajan härdelleistään ja osoittautunut huolehtivaksi ja terveellä järjellä varustetuksi vanhemmaksi.
Keskimmäinen, Ninni on ollut ns. helppo lapsi koko ikänsä. Ei ole hirveästi turhaa melua itsestään pitänyt, hoitanut asiansa pääsääntöisesti hienosti. Ja tällä hetkellä painaltaa tukka putkella maailman turuilla, eli Lontoossa. Tytöstä on kasvamassa hyvinkin itsellinen ja itseensä luottava nuori nainen.
Viimeisin vaan ei vähäisin, Heta... taiteellinen, musiikissa erittäin lahjakas nuori teini. Angsti iskee päälle välillä, mutta ainakin vielä niistä on selvitty puhumalla ja hetken aikaa mököttämällä. Tiedän että olen helisemässä Hetan kanssa, kunhan muutama vuosi vielä mennään, mutta asiaanhan se kuuluu, ei vanhemmuuden ole tarkoitettukaan olevan mikään piece of cake.
Itse olen näin iän myötä joutunut monta kertaa asettelemaan elämäni palikoita erilaisiin muodostelmiin, ja kun itsestä oikein huonolta tuntuu, olen nuo tyttäret-palikat kaivanut päälimmäiseksi. Niillä on ollut hyvä ohittaa monta sellaista asiaa, mitkä omasta mielestä on menneet enemmän tai vähemmän metsikköön.
On miulla mukavat ja fiksut lapset! Vaikka ite sanonkin.
Ää, kaikki aina vaan muistaa, että äiti.
VastaaPoistaViitateen aikaisempaan ulinaani omalla reviirillä: http://susrajalla.blogspot.com/2009/01/naamiaiset.html