Näin. Olipa aika masentavia kirjoituksia nuo parin vuoden takaiset. On ollut näköjään mieli maassa ja Äijä ns. turvallaan.
Mutta täällä edelleen ollaan, no matter what. Ei nämä fiilikset ole kovin kaksisesti parantuneet, mutta mitä väliä sillä loppujen lopuksi on. Kun *ituttaa niin *ituttaa, sillä hyvä. Tuo tunne on ihan yhtä oikeutettu kuin mikä tahansa muukin tunne, asiantilan aktiivinen kieltäminen ja peittely vain pahentaa fiiliksiä. Se siitä tällä kertaa.
Olen taas viime aikoina pohdiskellut ja tutkiskellut omaa itseäni, asenteitani ja näkemyksiäni erilaisista asioista. Rankkaa puuhaa, eikä toistot tee siitä yhtään helpompaa!
Minä olen kiltti ihminen, en kuitenkaan välttämättä hyväntahtoinen, empaattinen ja suvaitsevainen. Mutta kiltteyteni takia pidän monessa tilanteessa asiat ja mielipiteeni omana tietonani. En minä halua varsinaisesti loukata ketään, enkä pahoittaa kenenkään mieltä, vaikka se käytännössä tarkoittaa sitä, että joudun "kiehumaan" omissa liemissäni. Autan mielelläni muita ihmisiä, näennäisesti pyyteettömästi, mutta kuitenkin pohjimmiltani toivon, että apuni jossain vaiheessa elämää tulee aidosti huomatuksi ja palkituksi jollain tavalla. En kaipaa palkintoa apuni kohteilta, en janoa edes julkista huomiota auttamishalustani. Mutta toivon, että elämä itsessään palkitsee minutkin, joskus.
Kiltteys on tehnyt minusta saamattoman, useammassakin mielessä. Kiltteys on tehnyt minusta lapatossun, nöyrän, vaatimattoman ja taustaansulautuvan olmin. Kiltteys on suistanut minut pyörimään omassa pienessä itsesäälin kuplassa, eikä ulospääsyä ole näkyvissä. Kele!
Haluaisin pois tästä kuplasta, haluaisin elää, nauttia niin hyvistä kuin huonoistakin hetkistä, mutta en enää tiedä miten?! Retoorinen kysymys.
En halua luopua kokonaan kiltteydestä, mutta en myöskään halua kääntää kolikkoa kokonaan toisinpäin, muutos olisi liian suuri ja radikaali, seuraukset pelottavat jo nyt kilttiä mieltäni. Nyt pitäisi löytää joku ammattitaitoinen henkinen personal trainer, ihminen joka osaisi ohjata minut ulos tästä kuplasta, kuitenkin niin, ettei ympäröivä henkilökohtainen universumi räjähtäisi ihan kokonaan pirstaleiksi. Haluaisin olla kiltti mutta päättäväinen mies. Haluaisin oppia ottamaan ihmiset huomioon, kuitenkaan unohtamatta omaa itseäni, tunteitani, halujani ja intohimojani. Minä en vaan osaa.
Minä olen kiltti mies! Kohtelias, huomaavainen ja rehellinen, aina kun noita ominaisuuksia tarvitaan ja itse katson tilanteen noita edellyttävän. Se ei voi olla huono asia. Mutta mihin nykyään tarvitaan hyvää kilttiä miestä, varsinkaan 50+ ikäistä?! Tekemään lumitöitä, toimimaan autokuskina tai kuuntelemaan muiden murheita. Varmaankin, koska kaipaan itsekin osaa noista omassa elämässäni. Paitsi, minähän olen se kiltti mies, selviytyjä, oman itseni herra. Hah!
Kilttiä ihmistä käytetään tässä raadollisessa nykyajassa surutta hyväksi, ja me kiltit tulemme mielellämme hyväksikäytetyiksi. Itkemme sitten vasta kotona, taas kerran kun kukaan ei näe.
Minä olen niin kiltii mies, että minusta pidetään. YSTÄVÄNÄ! Ystävyys on hieno asia, en minä sitä kiellä. Mutta polulleni on sattunut monta ihmistä, joiden kanssa en ole halunnut olla ystävä, vaan kumppani. Harmi vaan, kun en ole kiltteyttäni saanut sitä sanotuksi niille joille olisin sen halunnut sanoa. Olen noissa tapauksissa sortunut olemaan liian kiltti jopa itselleni... tai ehkä olen ollut se saamaton olmi, joka ei kestä vastaiskuja. Parempi elää pienessä epävarmuudessa ja elätellä toteutumattomia toiveita, kuin kysyä suoraan ja kestää vastaukset.
Tätä sekavaa tarinaa kirjoittaessani olen tajunnut yhden asian. Kiltteys ei olekaan loppujen lopuksi hyvä asia, pikemminkin päinvastoin. Kilttiä viedään kuin metrin mittaa, ja kiltti vaan menee.
Terve itsetunto ja itsekunnioitus, missä ne luuraa silloin kun niitä oikeasti tarvitaan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti