Nah, *askat mitään periksi anna :-)

Näin. Olipa aika masentavia kirjoituksia nuo parin vuoden takaiset. On ollut näköjään mieli maassa ja Äijä ns. turvallaan.

Mutta täällä edelleen ollaan, no matter what. Ei nämä fiilikset ole kovin kaksisesti parantuneet, mutta mitä väliä sillä loppujen lopuksi on. Kun *ituttaa niin *ituttaa, sillä hyvä. Tuo tunne on ihan yhtä oikeutettu kuin mikä tahansa muukin tunne, asiantilan aktiivinen kieltäminen ja peittely vain pahentaa fiiliksiä. Se siitä tällä kertaa.

Olen taas viime aikoina pohdiskellut ja tutkiskellut omaa itseäni, asenteitani ja näkemyksiäni erilaisista asioista. Rankkaa puuhaa, eikä toistot tee siitä yhtään helpompaa!

Minä olen kiltti ihminen, en kuitenkaan välttämättä hyväntahtoinen, empaattinen ja suvaitsevainen. Mutta kiltteyteni takia pidän monessa tilanteessa asiat ja mielipiteeni omana tietonani. En minä halua varsinaisesti loukata ketään, enkä pahoittaa kenenkään mieltä, vaikka se käytännössä tarkoittaa sitä, että joudun "kiehumaan" omissa liemissäni. Autan mielelläni muita ihmisiä, näennäisesti pyyteettömästi, mutta kuitenkin pohjimmiltani toivon, että apuni jossain vaiheessa elämää tulee aidosti huomatuksi ja palkituksi jollain tavalla. En kaipaa palkintoa apuni kohteilta, en janoa edes julkista huomiota auttamishalustani. Mutta toivon, että elämä itsessään palkitsee minutkin, joskus.

Kiltteys on tehnyt minusta saamattoman, useammassakin mielessä. Kiltteys on tehnyt minusta lapatossun, nöyrän, vaatimattoman ja taustaansulautuvan olmin. Kiltteys on suistanut minut pyörimään omassa pienessä itsesäälin kuplassa, eikä ulospääsyä ole näkyvissä. Kele!
Haluaisin pois tästä kuplasta, haluaisin elää, nauttia niin hyvistä kuin huonoistakin hetkistä, mutta en enää tiedä miten?! Retoorinen kysymys.
En halua luopua kokonaan kiltteydestä, mutta en myöskään halua kääntää kolikkoa kokonaan toisinpäin, muutos olisi liian suuri ja radikaali, seuraukset pelottavat jo nyt kilttiä mieltäni. Nyt pitäisi löytää joku ammattitaitoinen henkinen personal trainer, ihminen joka osaisi ohjata minut ulos tästä kuplasta, kuitenkin niin, ettei ympäröivä henkilökohtainen universumi räjähtäisi ihan kokonaan pirstaleiksi. Haluaisin olla kiltti mutta päättäväinen mies. Haluaisin oppia ottamaan ihmiset huomioon, kuitenkaan unohtamatta omaa itseäni, tunteitani, halujani ja intohimojani. Minä en vaan osaa.

Minä olen kiltti mies! Kohtelias, huomaavainen ja rehellinen, aina kun noita ominaisuuksia tarvitaan ja itse katson tilanteen noita edellyttävän. Se ei voi olla huono asia. Mutta mihin nykyään tarvitaan hyvää kilttiä miestä, varsinkaan 50+ ikäistä?! Tekemään lumitöitä, toimimaan autokuskina tai kuuntelemaan muiden murheita. Varmaankin, koska kaipaan itsekin osaa noista omassa elämässäni. Paitsi, minähän olen se kiltti mies, selviytyjä, oman itseni herra. Hah!
Kilttiä ihmistä käytetään tässä raadollisessa nykyajassa surutta hyväksi, ja me kiltit tulemme mielellämme hyväksikäytetyiksi. Itkemme sitten vasta kotona, taas kerran kun kukaan ei näe.

Minä olen niin kiltii mies, että minusta pidetään. YSTÄVÄNÄ! Ystävyys on hieno asia, en minä sitä kiellä. Mutta polulleni on sattunut monta ihmistä, joiden kanssa en ole halunnut olla ystävä, vaan kumppani. Harmi vaan, kun en ole kiltteyttäni saanut sitä sanotuksi niille joille olisin sen halunnut sanoa. Olen noissa tapauksissa sortunut olemaan liian kiltti jopa itselleni... tai ehkä olen ollut se saamaton olmi, joka ei kestä vastaiskuja. Parempi elää pienessä epävarmuudessa ja elätellä toteutumattomia toiveita, kuin kysyä suoraan ja kestää vastaukset.

Tätä sekavaa tarinaa kirjoittaessani olen tajunnut yhden asian. Kiltteys ei olekaan loppujen lopuksi hyvä asia, pikemminkin päinvastoin. Kilttiä viedään kuin metrin mittaa, ja kiltti vaan menee.

Terve itsetunto ja itsekunnioitus, missä ne luuraa silloin kun niitä oikeasti tarvitaan!

I'm done.

Time to give up.

Valitus seis!

Ettei menisi koko ajan valittamiseksi, niin pistetään jotain positiivista väliin. Ollaan menossa kohti kevättä, päivät pitenee ja valon määrä kasvaa. Hyvä niin.

Loosing!

Yksin kotona, yksin punaviiniä, yksin saunaan... olen häviämässä pelin, itseni ja ympäröivän maailman kanssa.

Tämä epäonnistumisen tunne on musertava, ei auta positiiviset ajatukset eikä väkinäinen hymy.

Pettymysten kiveämälle tielle ei enää jaksaisi ottaa lisää, mutta niitä silti tarjotaan katkeamatta.

Ei riittänyt voimavarat tai sielu lähettää ystävälle kutsua tulla istumaan iltaa, pelko kieltävästä vastauksesta lamaannutti totaalisesti.

Jatkan. Yksin, yksin, yksin.

Onko pakko?

Sainpa eilen puhelun ja tänään muutaman tekstiviestin. Nuo kaikki oli sisällöltään sellaisia, että heräsi kysymys mitä kaikkea ihmisen pitää sietää?

Jos minua ei kiinnosta tietää tai kuulla jonkun ihmisen asioista yhtään mitään, miksi niitä minulle toistuvasti tuputetaan! Mikä sylkykuppi tai keittiöpsykologi minä olen! En tunne tarvetta auttaa, kuunnella, opastaa, tukea tai oikeastaan mitään muutakaan sellaista henkilöä kohtaan joka on loukannut minua sielun syvimpään pohjaan.

Valssi Anteeksi Ikinä

-Viikate-


Oman minän ja itsetunnon rippeiden koossapitäminen on tässä tilanteessa ihan riittävän vaikeaa ja voimia vievää, tähän ei vaan mahdu ylimääräistä painolastia.

Vuosikertaa

Tässä vuodessa ei ole ollut omalle kohdalle juurikaan hyvää.

Loppumaton kipu, huoli läheisistä, väsymys ja pohjaton yksinäisyys.
Olisiko tuleva vuosi parempi!

Peili

Jostain syystä peilistäni katsoo vastaan kolme veetä. V.V.V.

Vanha; mies joka on ohittanut parhaat vuotensa, aiemmin ikäistänsä nuoremman näköiseksi kehuttu. Nyt kuva kertoo karua totuuttaan, poissa on toiveikkuus, intohimo ja haaveet. Mihin ne katosivat?

Väsynyt; silmiä ei jaksa avata kokonaan auki, näkemään ja kokemaan elämäniloa tai huumaavaa staminaa. Aamu aamun jälkeen sängystä nouseminen on tullut koko ajan vaikeammaksi. Päivät kuluu, ja kuluttaa, eikä mitään valmista tunnu syntyvän. Kun ei jaksa, niin ei jaksa. Mihin voima on mennyt?

Vihainen; oma saamattomuus, loppumaton kipu, arjen musertava voima, tekee vihaiseksi. Tässäkö on palkinto kaikesta yrittämisestä ja tekemisestä. Mihin katosi hymy ja nauru?

Joskus nuorena pelkäsin, että meteoriitti iskeytyy päähäni... nyt välillä melkein toivon, että niin tapahtuisi. Onneksi on kuitenkin ihastuttavat, kuluttavat ja hurmaavat lapset ja lapsenlapset, jotain todellista ja käsinkosketeltavaa hyvää. Syy nousta, jatkaa, oppia ja opettaa.

Itkettää, mutta onneksi nykyisin mieskin saa itkeä. Ainakin silloin kun kukaan ei näe.

Viimeinen laulu -Maija-